Kirjallista ruokaa

Kun ihminen harrastaa jotain tosissaan, harrastus tuppaa näkymään elämänpiirin aika monella kolkalla. Jos vaikka harrastaa hevosia, helposti on kahvimukin kyljessä humman kuva ja lempikirjana Uljas Musta. Esimerkiksi. Sama pätee myös ruokaan. Omalla kohdallani tämä näkyy muun muassa siinä, että haalin kirjahyllyyni keittokirjojen lisäksi ruokaisaa kaunokirjallisuutta. Sellaisella on oma kirjallisuuden genrensäkin, puhutaan gastrofiktiosta.

Näita kirjoja on karkeasti kolmea sorttia. Yksissä syömätapahtuma on ikään kuin kulissi, johon kirjailija tarinansa sijoittaa. Esimerkiksi Platonin Pidot on tällainen. Toisissa usein hyvinkin tarkoin kuvatut ruokailut tai ruoanlaitot lomittuvat väliepisodeina itse tarinaan. Tällaisia ovat esimerkiksi Donna Leonin Brunetti-dekkarit. Ja kolmansissa ruoka on itse tarina. Muriel Barberyn hiljakkoin ilmestynyt Kulinaristin kuolema on yksi tällainen.

Näitä kirjoja olen vuosien mittaan keräillyt useita kymmeniä. Ollessani Iltalehden ruokatoimittaja kokosin muutamaan kertaan isoksi joulunalusjutuksi ko. vuoden kirjat, jotka luin tähän genreen. Ihan vain auttaakseni ruokaihmisen lähimmäisiä joulukirjan ostossa. Pian 10 vuotta sitten julkaistuun Leikelautanen-kirjaani kokosin jonkinmoisen luettelonkin näistä kirjoista. Kuten myös ruokaelokuvista, joita niitäkin olen koonnut muutaman kymmenen. Osan valitettavasti VHS-kaseteilla, joitten muuntaminen dvd-formaattiin on vielä tekemättä.

Jostain syystä kirjallisuuden lajeista dekkarit ovat hyvin usein samalla myös gastrofiktioita. Lajin eittämätön järkäle on Rex Stout, jonka Nero Wolfe -kirjat ovat ruokadekkareitten todellisia klassikkoja. Lukekaapa vaikka loistava Liian monta kokkia! Oman gastrofiktiohyllyni vakioasukkeja ovat mm. Wolfen lisäksi Leonin Guido Brunetti, Georges Simenonin Jules Maigret, Andrea Camillerin Salvo Montalbano, Vásquez Montalbánin Pepe Carvalho ja totta kai oman Outi Pakkasemme Anna Laine.

Kotimaisissa mieskdekkaristeissa ei gastrofiktion kirjoittajia juuri ole. Ehkä siksi, että suomalaisdekkaristien suosikkisankari, alkoholisoitunut, eronnut, työorientoitunut poliisi harvemmin on kulinarian kelpo mannekiini. Reijo Mäen Jussi Vareskin – vaikka ei ole eronnut poliisi – syö mieluiten Mantun Grillin porilaisia tai äitien tekemää mikrolihaperunalaatikkoa. Hauska poikkeus on Eero Pasasen Martti Kononen, joka korosteisesti ”syö toisin” rasvaista roskaruokaa ja juo pitkää keskaria.

Jotkut ruokaromaanit ovat ottaneet kulinarien niin tosissaan, että kirjassa tehdyistä ruoista on annettu reseptitkin. Viimeksi tämän on ottanut käyttöön Outi Pakkanen. Onpa kirjojen pohjalta koottu keittokirjojakin. Omassa hyllyssäni ovat madame Maigret´n, Brunettin, Montalbanon, Mma Ramotswen, Corto Maltesen ja Anna Laineen keittokirjat. Jussi Vareksen keittokirjaa tässä vain enää odotellaan.

Lopuksi kevään parsakauteen sopivat parsatäytteiset krepit Brunettin tapaan

12 kreppiä

4 rkl neitsytoliiviöljyä

100 g hienonnettua sipulia

1 tl suolaa, 6 dl vettä

800 g paloiteltua vihreää parsaa (vain pehmeät osat)

250 g ricottajuustoa

2 1/2 dl kuohukermaa

70 g raastettua parmesaania

1. Valmista ensin krepit sopivan suolaisen lättyohjeen mukaan.

2. Kuumenna öljy pannulla ja lisää sipuli ja kuullota hetki. Lisää suola, vesi ja parsanpalat. Keitä väliin sekoitellen rapean kypsiksi. Poista kansi anna seoksen kiehua vähän kokoon. Anna jäähtyä ja sekoita joukkoon ricottajuusto.

3. Jaa täyte krepeiulle ja kääri ne rullalle. Asettele rullat uunivuokaan, kostuta kermalla ja ripota päälle parmesaani. Paista 240-asteisessa uunissa parikymmentä minuuttia, kunnes krepit ovat kullanruskeita. Tarjoa kuumana.

(Kirjasta Donna Leon – Roberta Pianaro, Makupaloja Venetsiasta Guido Brunettin tapaan. Otava 2011).