Takaisin
Viimeisin journalistinen ruokaretkeni suuntautui muutama viikko sitten pohjoisempaan Kaliforniaan. Vihreän lähiruoan trendi on pyyhkäissyt läpi Yhdysvaltojen viimeisen kymmenen vuoden aikana ja terveystietoinen Kalifornia, etenkin San Franciscon seutu, on ollut siinä edelläkävijä.
Yhdysvalloissa, toisin kuin Suomessa, tuntuu vallitsevan niin ravintoloiden, tuottajien kuin kuluttajien keskuudessa jonkinmoinen yksimielisyys siitä mitä lähiruoka on. Yleinen ajatus on, että 100 mailia kauempana kuluttajasta kasvatettu ruoka ei sitä ole. Suomessa taas lähestyminen tuntuu olevan maatalouspoliittisempi, Helsingissä syöty inarilainen poro on lähiruokaa, virolainen kuha tai ruotsalainen peruna eivät, vaikka lähempää tulisivatkin.
Helppohan se on toki otollisten kasvuolosuhteiden Kaliforniassa syödä ympäri vuoden sadan mailin säteeltä – alueella tuotetaan ympärivuotisesti valtavaa vihannesvalikoimaa. Maaliskuun puolivälissä mansikan satokausi oli parhaimmillaan, parsakausi jo päättymässä ja avokadosta taisi olla jo ylitarjontaa – ainakin nobelkirjailija John Steinbeckin syntymäkaupunkinakin tunnetun Salinasin ulkopuolella tienvarsikojuissa myytiin seitsemää avokadoa dollarilla. Ostin vain yhden, mistä sain pulittaa hurjat 15 senttiä, mutta se olikin sitten elämäni maukkain avokado!
Tienvarsien maatilatorien määrä oli alueella aikanaan asuneen valokuvaajan todistuksen mukaan reilussa kymmenessä vuodessa räjähtänyt. Ruoan ostaminen mahdollisimman suoraan tuottajalta, aivan pellon reunalta näytti vetävän paikalle niin eläkeläispariskuntia, fiksipyörähipstereitä kuin lapsiperheitä. Myös ravintolat mainostivat itseään lähiraaka-aineilla ja ruokalinja oli usein rohkean raaka-ainevetoista. Artisokan ja avokadon ohella äärimmäisen muodikas – ja monipuolisesti käytetty – kasvis tuntui olevan juuri nyt meilläkin trendikäs lehtikaali. Sitä tuntui olevan jossakin muodossa jokaisen ajanmukaisen ruokalan listoilla. Ravintoloiden runsaita ja kekseliäitä salaattiannoksia sai muutenkin suomalaisena ihailla hieman kateellisena – meillä salaatit ja kypsentämättömät vihannekset tuntuvat jostain syystä olevan osaaville kokeille ja ravintoloille liian simppeliä tarjottavaa.
Niin toreilla kuin kuppiloissa hyvin edustettuina oli myös kalifornialaiseksi kestohitiksi muodostunut ”super food” eli parsakaali, jota myös fiinimmin broccoliksi kutsutaan sekä retiisit, pinaatit ja fenkoli. Suomalaisten suosikiksi noussutta rucolaa ei näkynyt missään, avokadon kanssa mainion makuparin muodostavaa korianteria (cilantro) sitäkin enemmän. Tomaateissa, perunoissa ja muissa peruskasviksissa suurinta huutoa tuntuivat olevan erilaiset perinne- ja maatiaislajikkeet.
Golden gate -siltaa suuremman vaikutuksen minuun teki – mainittujen avokadojen ohella – periamerikkalainen kaupallinen kekseliäisyys ja palvelukulttuuri, joka näkyy myös lähiruoassa: vastaan tuli esimerkiksi grillattuun artisokkaan erikoistunut pikaruokapaku eli food truck (The Choke Coach), josta lähti mukaan mainion lounaan ohella hieno ”Artichokes have heart too”-sloganilla varustettu t-paita. Monella maatilatorilla puolestaan oli varattu ostoksiaan syöville yksinkertaiset piknik-pöydät.
Enpä edes uskalla ajatella milloin tällainen yksinkertainen järjestely saataisiin vaikkapa Turun kauppatorilla aikaiseksi.
